Irti maasta

Tarkoituksena oli käsitellä seuraavaksi (kaupunki)viljelyn visuaalisuutta, mutta tässä tapauksessa saattaa olla hyödyllistä katsoa asiaa ensin uudesta näkökulmasta. Pohjustan siis aihetta ensin vuoden hiljaiseloa viettäneessä maisemaa ja ilmakuvausta käsittelevässä blogissani.

Maasta vetoa

Tämän blogin perustamisesta on kulunut pian vuosi. Palaankin hetkeksi vuoden takaisiin ajatuksiin, koska alkuperäinen idea on jäänyt suunniteltua vähemmälle huomiolle.

Blogin nimellä, Maasta vetoa, on ainakin kolme merkitystä:

1. se on leikkimielinen kuvaelma sadonkorjuusta,

2. se kuvaa maasta ravintokasvien kautta saatavaa energiaa,
3. maastaveto on voimanostoliike.
Myös taustakuva on tarkoituksella monitulkintainen.

Koska jotkut saattavat luulla edelleen, että lihakset eivät "rehuja" syömällä kasva tai että kasvisruokavalio ei sovi paljon liikuntaa harrastavalle, halusin perustaa kaupunkiviljelyä aktiiviliikkujan ravitsemuksen kannalta tarkastelevan blogin. "Duraselpupuna" tein tietysti itsestäni koekaniinin. En tosin harrasta voimanostoa (se vain sopi nimeksi monimerkityksellisyytensä vuoksi), joten pahoittelut jos eksyit blogiin etsiessäsi treenausohjeita – mutta ehkä se oli tarkoituskin.

Voimanoston sijaan harrastan silloin tällöin boulderointia (kiipeilyä matalilla seinillä ilman köyttä), joka on voimaharjoittelua oman kehon painolla. Lisäksi siihen sisältyy tasapainoilua ja ongelmanratkaisua (reittien suunnittelua). Kestävyyskunto on kuitenkin maantiepyöräilijälle tärkeintä – "ylimääräinen" lihasmassa saattaisi olla jopa hidaste ilmanvastuksen ja painon lisäyksen takia. Tosin suurin haitta olisi varmasti se, että voimaharjoitteluun käytettävä aika olisi todennäköisesti pois kestävyysharjoittelusta.

Olen siirtynyt vähitellen sekaruokavaliosta kalapainotteisen ruokavalion kautta pääosin kasvisruokavalioon. Kasvisruokavaliolla on monia etuja lihaan nähden, niin yksilön kuin maapallonkin kannalta. Kirjoitin osin samaa aihetta käsittelevän jutun jo aikaisemmin pyöräilyblogiini (oikealla yksi kuva jutusta).

1. Lihan tuotanto aiheuttaa moninkertaiset kasvihuonepäästöt ja vaatii huomattavasti suuremman pinta-alan kuin kasvisruuan tuotanto. Yhden lihakilon tuottamiseen tarvitaan noin 10 kiloa rehua. Eläimille syötetään muun muassa soijaa, joka on monipuolinen proteiinin lähde myös ihmiselle. Lihantuotannossa tarvitaan myös paljon makeaa vettä, josta on tulossa ilmaston lämpenemisen myötä hyvin arvokas resurssi, eli ongelmat ruokkivat toisiaan.

Usein kuultu perustelu lihansyönnille on, että ihmiset ovat metsästäneet paljon pitempään kuin maata on viljelty: ihminen on aina ollut lihansyöjä! Mielikuva luolamiehestä keihään kanssa on vain toinen, paremmin myyvä puoli totuutta. Ihmiset olivat metsästäjä-keräilijöitä, ja antropologien mukaan keräily oli useimmille ihmisille jopa tärkeämpi ravinnonlähde. Tiede-lehdessä 1/2014 oli juuri aihetta sivuava juttu. Vertaus ihmisen esihistoriaan ontuu sitenkin, että vaikka metsästys oli aikoinaan ihmiselle elinehto, on nykyihmisellä varaa valita. Lisäksi evoluutio on aina muokannut eliöitä tarpeen mukaan, myös ihmistä.

On arvioitu, että ennen kuin maata alettiin viljellä, ihmisiä oli enimmillään noin 3 000 000. Nyt meitä on yli 7 000 000 000, siis yli 2 000 kertainen määrä. Jos ihmiset olisivat levittäytyneet tasaisesti koko maapallon maapinta-alalle (josta vain osalla on tarpeeksi riistaa/ravintokasveja), olisi meitä 47 neliökilometrillä. Lienee selvää, että maapallon pinta-ala ei riittäisi, jos kaikki olisivat metsästäjä-keräilijöitä.

Maanviljelyn aloittaminen mahdollisti väkiluvun merkittävän kasvun. Noin 30 % maapallon pinta-alasta on viljelykelpoista. Jos kaikki viljelykelpoinen maa otettaisiin käyttöön, ihmisiä olisi 157 yhdellä viljellyllä neliökilometrillä. Näin ollen jokaisella voisi olla vajaan 6 400 neliömetrin (80 x 80 metriä) kokoinen ala käytettävissä viljelyyn. Jos lihan syönti säilyisi entisellään tai lisääntyisi, kuluisi huomattava osa viljelypinta-alasta lihaeläinten rehun tuotantoon. Todellisuudessa viljeltyä maata on noin 12 % maapallon pinta-alasta, eli sitä on käytettävissä henkeä kohden noin 2 000 neliömetriä (45 x 45 metriä), ja sen merkittävä lisääminen aiheuttaisi ekologisia tai muita ongelmia. Perinteinen omavarainen luomuruuantuotanto kotieläimineen maaseudulla saattaa edellyttää olosuhteista riippuen jopa kymmenkertaisen pinta-alan.

Miten sitten pystymme tällä hetkellä ruokkimaan koko maailman väestön? 1. Kasvisperäisen ruuan osuus on suurempi kehittyvissä ja väkirikkaissa maissa. 2. Nälkää näkeviä on paljon. 3. Elämme velaksi: kulutamme jo nyt enemmän, kuin maapallo pystyy tuottamaan. Epäorgaaniset fossiiliset lannoitteet tuottavat kolmasosan tai jopa puolet maailman sadosta. Epäorgaaniset lannoitteet perustuvat erittäin hitaasti uusiutuviin fosforivarantoihin. Fosforihuippu saavutettaneen 2030-luvulla, ja varannot saattavat ehtyä 50-100 vuoden kuluessa. Toisaalta maapallon väestö ja sen lihansyönti uhkaavat lisääntyä huomattavasti. Maapallo ei kestäisi sitä, että kaikki maailman ihmiset söisivät lihaa yhtä paljon kuin me nyt.

Luomumaataloudessa käytetään epäorgaanisten lannoitteiden sijaan kotieläinten lantaa, jolloin ravinteiden kierto on nopeampaa. Osa kotieläimistä pystyy myös laiduntamaan ihmisravinnon viljelyyn kelpaamattomilla mailla, joten lihansyöntiä olisi jossain määrin mahdollista jatkaa myös luomumaataloudessa. Joka tapauksessa lihansyöntiä on pakko vähentää. Kaupunkien sisäisessä ruuantuotannossa on suuri potentiaali ihmisen "lannan" hyödyntämisellä, ravinteiden suljetulla kierrolla. Avuksi voivat olla myös uudet tekniikat, joilla lannoitus pystytään kohdentamaan tarkemmin sinne, missä ja milloin sitä tarvitaan.

2. Lihantuotanto edellyttää tuntevien ja tiedostavien eliöiden tappamista. Aika ajoin myös paljastuu tapauksia, joissa tuotantoeläimiä on kidutettu. Toki myös luonto on julma, mutta ihmisellä on empatiakykyä ja mahdollisuus valita. Luomulihaa ja riistaa pidetään tehotuotettua lihaa eettisempinä, mutta niillä ei ole mahdollista korvata määrällisesti nykyisenkaltaista lihansyöntiä.

3. Lihaa on vaikeampi tuottaa itse. Keskivertolihansyöjän on hankalampi olla edes osittain omavarainen, ainakin kaupungissa (ellei sitten ole zombie).

4. Liha sisältää enemmän tyydyttynyttä rasvaa ja punaisen lihan runsas käyttö saattaa lisätä riskiä sairastua syöpään. Toisaalta lihan proteiinikoostumus on yleensä hyvä, mutta niin on myös oikein koostetun kasvisruokavalion – itse asiassa sekasyöjä saa kasvissyöjän tavoin merkittävän osan aminohapoista viljatuotteista. Kasvissyöjän proteiinin lähteitä ovat muun muassa täysjyvävilja, palkokasvit, pähkinät ja siemenet.

Useat palautumisvalmisteet sisältävät soijaa, joka on lihan tavoin kokonaisen proteiinin lähde. Itse asiassa tavallisen ruokakaupan tuotteista 60–70 prosenttia sisältää soijaa jossain muodossa. Kuitenkin yli 80 prosenttia maailman soijapapusadosta käytetään eläinrehuna. Hiilinieluina toimivien sademetsien raivaaminen soijanviljelyyn on erittäin haitallista. Syömällä soijan soijana siis tavallaan vähentää sademetsätuhoja, koska vastaavan lihamäärän tuotantoon tarvitaan paljon enemmän soijaa. Lisäksi hankkimalla soijan itse on helpompi valita vastuullisesti tuotettua soijaa.

Kasvihärkä: protskuu ja hiilareita!

Jos ei jaksa vaivata itseään monipuolisella kasvisruokavaliolla tai halua syödä soijaa soijana, niin voi vaikka rajoittaa lihansyönnin palautumisjaksoon ja pitäytyä muina aikoina kasvisruokavaliossa. Proteiinihysteria on sikälikin huvittavaa, että harva edes jaksaa treenata niin paljon, että lisäproteiinista olisi erityistä hyötyä.

Erityisesti kestävyysurheilun kannalta tärkeitä ovat hiilihydraatit, joiden saannin ei pitäisi olla ongelma jos syö riittävästi viljatuotteita, perunaa, riisiä tai muita runsaasti hiilihydraattia sisältäviä kasvikunnan tuotteita. Näistä riisi on ilmaston kannalta hieman ongelmallinen, koska sen viljelystä aiheutuu metaanipäästöjä. (Metaani on 20 kertaa hiilidioksidia tehokkaampi kasvihuonekaasu.) Viljatuotteita käyttävän kasvissyöjän hiilihydraatin saannilla ei pitäisi olla juurikaan eroa sekasyöjään verrattuna.

B₁₂-vitamiinin lähde täytyy lisätä kasvi(vegaani)ruokavalioon, koska sitä ei kasvikunnan tuotteista käytännössä saa. Jotkin vegaanituotteet ovatkin valmiiksi vitaminoituja ja sitä saa myös tabletteina. B₁₂-vitamiinin päivittäinen saanti ei ole välttämätöntä, koska se varastoituu maksaan.

B₁₂-vitamiini imeytyy lihaa paremmin (eläin)maitotuotteista, joten jos niiden käyttöä ei lasketa lihansyönniksi, ei lisävitamiineja tarvita. Tosin maidontuotantokin edellyttää tuotantoeläimien pitoa, joten sitä koskevat osin samat ongelmat kuin lihantuotantoakin. Esimerkiksi juusto on ilmastovaikutuksiltaan lähes naudanlihan veroinen. Maitotuotteiden jättäminen ruokavaliosta tosin vähentää D-vitamiinin saantia, koska sitä lisätään valmistusvaiheessa moniin maitotuotteisiin. D-vitamiinia saa auringonvalon lisäksi muun muassa metsäsienistä ja kalasta, mutta käytännössä Suomessa on pimeään vuodenaikaan tarpeen käyttää erillisiä vitamiinivalmisteita.

Loppusanat

Maapähkinä ikkunalaudalla.

Kasvisruokavalion yleistymisen suurin haaste vaikuttaisi olevan ennen kaikkea monipuolisen kasvisruokavalion omaksuminen ja ruokailutottumusten muuttaminen. Pinttyneet mielikuvat langanlaihojen hippien ruuasta tai laihdutusdieeteistä eivät ainakaan edistä asiaa. Uudet ravitsemussuositukset ovat askel oikeaan suuntaan, mutta vaikuttavatko ne käytännössä ihmisten ruokailutottumuksiin tai edes säästöjä tavoitteleviin joukkoruokailujen järjestäjiin? Oman työpaikkani ruokalasta poistettiin juuri hedelmät jälkiruuan vaihtoehtona ja aina ei ole edes täyttävää kasvisvaihtoehtoa tarjolla. Eikä peraperuslaiska ala lukemaan 50 sivuista opasta kun vatsa huutaa pihviä (huom. tämän jutun pihvi oli jo otsikossa). Sen sijaan hintalapun pari numeroa saattavat mennä vielä jakeluun – miksi täysipainoinen kasvisruoka (ei laihduttajan salaatti) maksaa koulussa ja työpaikalla yhtä paljon kuin sekaruoka? Missä ovat vegaaniurheilijoille optimoidut täysipainoiset valmis- ja pikakasvisruuat?

Ihmisillä on oltava edelleen oikeus valita mitä syö, mutta kasvisruuasta on tehtävä oletusvalinta, kuten se on joskus ollutkin. Niin kauan kuin kasvisruoka koetaan jotenkin erikoisena tai itselle sopimattomana, valitsee suuri osa ihmisistä vain tottumuksesta lihavaihtoehdon. Yhteys ruuan alkuperään on palautettava; ihmisten on ymmärrettävä mistä ruoka tulee ja miten se tuotetaan – silloin valinnoista tulee merkityksellisiä. Tähän voidaan vastata lähiruuan tuotannolla, ja koska yhä suurempi osa ihmisistä asuu kaupungeissa, se tarkoittaa kaupunkiviljelyä.

---

Nykyihmiselle kaikki pitää tarjota kultalautasella, ja niinpä seuraava juttu tuleekin todennäköisesti vihdoin käsittelemään (kaupunki)viljelyn bling-blingiä, eli visuaalisuutta.

---

PS. Nykykymmensormi-ihmisellä täytyy myös olla blogi jokaista sormea varten (puppugeneraattorissa on vain yksi nappi). Pupugeneraattori synnyttäneekin seuraavaksi uuden kullannupun, joka saattaa alkaa viedä huomiota tältä uhmaikään päässeeltä blogipallerolta. Kummatkin saattavat sentään välillä leikitellä samoilla asioilla.

Viherikkuna

Tämän projektin lähtökohdat olivat:

1. Kasvien näkeminen vaikuttaa positiivisesti ihmismieleen.
2. Huonekasvit parantavat sisäilman laatua.
3. Suuri länsi-ikkuna: iltapäiväaurinko lämmittää sisäilman kesäisin 30:en celciusasteeseen.
4. Pussillinen aitoelämänlangan siemeniä, joille piti keksiä laillista käyttöä.

Virastoviljelyä.

Vastoin edellä mainittujen tutkimusten tuloksia saimme juuri töissä kuulla, että huonekasvit ovat riskitekijöitä sisäilman laadun kannalta. Ilmeisesti tällä viitattiin mullassa mahdollisesti pesiviin homeitiöihin. Tästä johtuen jouduimme poistamaan huonekasvit yhteisistä tiloista, mutta saimme onneksi siirtää kasvit omiin huoneisiimme. Tuntuu silti järjettömältä menettää kaikki huonekasvien tarjoamat hyödyt näin mitättömän riskin takia. Tämä järjettömyys innostikin nyt kirjoittamaan viime kesän suurimittakaavaisesta huonekasviprojektista – tai ehkä pitäisi tässä yhteydessä käyttää sanaa kasvihuoneprojekti...

Olen kasvattanut perinteisiä ja vähän eksoottisempiakin huonekasveja jo pitkään, mutta havahduin suuren ikkunan tarjoamaan kasvupaikkapotentiaaliin vasta kasvihuoneviljelyyn tutustumisen kautta. Aikaisemminkin elämänlankaa kasvattaneena tiesin sen soveltuvan tähän projektiin hyvin. Kasvilla on nimittäin varsin osuva nimi: yksivuotisena se tuottaa nopeasti suuren määrän vihermassaa. Toisaalta myös kukinta on varsin pikaista: yksittäiset kukat kestävät vain pari päivää, mutta onneksi koko kasvi ei puhkea kukkaan kerralla.

Nopeasta kasvusta ja suuresta lehtipinta-alasta johtuen elämänlangan vedentarve on suuri. Siksi päätin kokeilla vesiviljelyä, tarkemmin määriteltynä passiivista tai puolivesiviljelyä. Siinä kasvi istutetaan mullan sijasta vettä imemättömään väliaineeseen, jonka avulla vesi nousee säiliöstä kapillaarisesti juuristoon. Vesiviljelyn etuna on myös se, että homeitiöitä ei pääse syntymään, sillä multaa ei ole. Siksi vesiviljelyä käytetäänkin yleisesti muun muassa toimistoissa (paitsi ei näköjään omassa työpaikassani). Väliaineena käytin kevytsoraa, jota saa kaikista puutarhaliikkeistä. Esikasvatin taimia pienissä multaruukuissa, kunnes siirsin pienet multapaakut kevytsoran sekaan kahteen vesiviljelyastiaan. Itse asiassa astiatkin olivat vain tavallisia metrin pituisia parvekemuoviruukkuja. Altakasteluruukut olisivat maksaneet huomattavasti enemmän ja olisivat olleet tässä tapauksessa turhia, koska en täyttänyt ruukkuja mullalla. Asensin astioihin pystysuuntaiset muoviputket kastelua ja veden pinnan tarkkailua varten.

Solmuja.

Huhtikuun loppupuolella.

Elämänlanka on köynnös, joten se vaatii tukemista. En kuitenkaan halunnut tukikeppejä sojottamaan ikkunalaudalle, joten ripustin verhokiskoon ikkunan eteen (lähes) läpinäkyviä kalastussiimoja ja kiersin elämänlankojen alut niiden ympärille. Kasvien kiertyminen yhteen oli tosin alussa pieni ongelma, ja lopulta luovuinkin taistelusta – kasvit alkaisivat joka tapauksessa jossain vaiheessa haarautua sivusuunnassa, mikä oli itse asiassa toivottavaa mahdollisimman suuren viherpinta-alan saavuttamiseksi.

Toukokuun lopussa.

Vesiviljely vaikutti sopivan elämänlangoille hyvin. Kokeilin istuttaa ruukkuihin myös köynnöskrasseja, mutta ne eivät menestyneet. Lisäsin kasteluvettä muutaman päivän välein ja sekoitin siihen kerran viikossa nestemäistä ravinneainetta. Ravinteiden lisääminen kasteluveteen on tärkeää, koska vesiviljelyssä kasvit eivät saa ravinteita kasvualustasta. Toisaalta liika lannoituskaan ei ole hyväksi, eli ravinnepullon ohjeita on syytä noudattaa.

Heinäkuun loppupuolella.

Kylvin elämänlangat kahdessa erässä. Huhtikuun lopussa ikkunalaudalle siirretyt kasvit saavuttivat ikkunan yläreunan kuukaudessa, jolloin siirsin myös myöhemmin kylvetyt taimet ikkunalaudalle. Kasvu oli vielä tässä vaiheessa enimmäkseen pystysuuntaista ja haarautuminen vasta aluillaan. Kesäkuun puolivälissä lähes kaikki elämänlangat olivat yltäneet ikkunan yläreunaan asti. Heinäkuun lopussa kasvien lehtipinta-ala alkoi olla huipussaan, ja asuntoon suodattui lehdistä vihreää valoa koko elokuun ja osittain vielä syyskuunkin ajan. Tosin syyskuussa alkoi lehtien ruskettuminen, joka johti loka-marraskuussa massiiviseen lehtikatoon. Lattialle varisseen biomassan määrää ei voi kuin ihmetellä, etenkin kun ottaa huomioon että se syntyi pienestä siemenestä ja ehkä vesilasillisesta ravinneliuosta. Tosin kumpaankin ruukkuun taisi pikaisten laskujen mukaan upota vettä parikymmentä litraa, ja siitähän kasvit – kuten muutkin eliöt – enimmäkseen koostuvat.

Syyskuun loppupuolella.

Kokeilu oli jokseenkin työläs istutuksineen, sitomisineen ja siivoamisineen, mutta kaiken kaikkiaan onnistunut. Kasveja olisi tosin voinut olla enemmänkin, sillä etenkin ikkunan alaosan kasvusto jäi harvaksi, koska kasvit pyrkivät mahdollisimman nopeasti ylöspäin. Kasvien ohjailu käsin sivusuunnassa varsia siirtelemällä edellyttäisi jokapäiväistä solmujen availua. Kasvien leikkaamista en itse asiassa kokeillut, ja se saattaisikin olla hyvä keino lisätä varsien haarautumista kasvun alkuvaiheessa. Luultavasti toistankin projektin taas ensi kesänä ja kokeilen mahdollisesti myös muiden kasvien soveltuvuutta vesi(ikkuna)viljelyyn.